Kun pitää mitä lupaa - pieni tarina hattukarvoista

Mirkku oli nuorena hoikka ja kaunis. Mirkku oli töissä Helsingin keskustassa muotiliikkeessä. Elettiin 50-lukua. Mirkku teki liikkeelle myös mallintöitä. Mirkulla riitti kosijoita ja hän istui joskus iltaa varsin arvovaltaisessakin seurassa. Supollakin oli joskus kysyttävää kesken illallisen. Mutta ei siitä sen enempää.

Muotiliikkeessä valmistettiin myös hattuja. Materiaaleista oli melkoinen pula. Koska liike oli hieno, niin siellä käytettiin vain hienoimpia saatavissa olevia materiaaleja. Kuten tekoturkista, josta valmistettiin hattuja ja takin kaulusten somisteita.

Mirkku oli saanut pienehköjä paloja yli jääneitä karvanpaloja. Hän oli taitava ompelemaan ja tarkoitus oli varmaankin valmistaa niistä itselleen tai lapsilleen jotain kaunista. Mutta koska ne olivat niin hienoja, niin niitä säilytettiin visusti tallessa myöhempää käyttöä varten.

Mirkku sairastui syöpään parikymmentä vuotta sitten. Mutta koska Mirkku on luonteeltaan elämäniloinen selviytyjä ja taistelija, saatiin syöpä nujerrettua. Mutta joitakin vuosia sitten syöpä palasi takaisin.

Olimme pitäneet harvakseltaan, mutta säännöllisesti yhteyttä. Kun Mirkku lähetettiin kotiin odottamaan kuolemaa lupasin hänelle, että vierailen hänen luonaan kerran viikossa. Loppuun saakka. Aikaa oli luvattu korkeintaan kuukausi, kuolemaa vastaan taisteltiin reilu puoli vuotta. Pidin kiinni lupauksestani ja jatkoin vierailuja.

Mirkku oli luonteeltaan säästäväinen. Ja koska hän oli elänyt niin paljon kauemmin kuin minä, olivat hänen tavaravarastonsa vieläkin suuremmat kuin omani ennen raivausprojektini aloittamista. Joissain tavaroissa tunnelataus oli vuosikymmenien mittainen. Jos keksin miten saisin tavaran järkevästi kiertämään, niin silloin tavaramäärä yleensä pieneni. Mirkku lahjoitti säkillisen kankaita paikallisille koululaisille. Koska käsityöluokassa on jatkuva materiaalipula. Ystäväni sai kaksi huopahatun aihiota, joita oli säästelty mallinajoista lähtien. Tulevaa käyttöä varten.

Hattujen tekoon tarvittavia tekoturkispaljoa ihasteltiin monta kertaa. Lopulta hän oli kertonut kaikki niistä kummunneet tarinat ja pystyi päästämään irti. Lupasin antaa ne ystävälleni, joka opiskeli modistiksi.

Materiaalit olivat edelleen kiiltäviä, mutta aika oli tehnyt tehtävänsä. Värit ja itse materiaali eivät enää olleet muodikkaita. Parempia vaihtoehtoja oli tullut tilalle. Kassi odotteli eteisessäni kaksi vuotta hetkeä, jolloin ystäväni ottaisi sen mukaansa.

Lopulta annoin periksi. Muistin että Sörnäisiin oli avattu uusi hattukauppa. Kuljin ohi kun siellä oli avajaiset. Näytti hauskalta paikalta. Otin kassini ja kävin. Marssin sisälle liikkeeseen. Tunnistin modistin edellisillan teatterinäytöksestä. Puhdistuksen ennakkonäytös Teatteri Jurkassa. Aika hauska sattuma. Kerroin asiani. Hän tekee myös teatteripuvustuksia ja otti materiaalit vastaan. Vähän niitä joutui ravistelemaan vuosikymmenten pölykuormasta. Mutta itsenäni ilahduttaa, että niistä tulee ehkä  Leonid Brezhneville kulmakarvat johonkin näytelmään. Ehkä mennikäiselle korvat. Mitä vain voi syntyä noista vuosikymmeniä aarteena säilytetyistä paloista. Mutta kiertoon menivät, kuten lupasinkin.

Pitäisi päästää irti ja luopua turhasta. Mutta joillakin asioilla on enemmän merkitystä kuin voisi päällepäin arvata. Minullakin kesti kaksi vuotta. Onneksi asioista voi luopua yksi kerrallaan. 

Parempi päästää irti ajoissa. Koska lopussa ei odota kuin kuolema ja roskalava.