Kuoliko ystävä, katosiko kaveri, tuliko näppylä nenään?
Se ei kuulkaas lohduta, että kerrot mummosi kuolleen. Siinä se paise töröttää nenässä. Loistaa kuin Punakuonon johtotähti. Voi voi, otan osaa. Mutta henkilökohtaisella tasolla.. en välitä yhtään. Sosiaalista korrektiutta sanoa että on kauheaa. Ei ole. Näppylä on. Mutta osaan käyttäytyä ja olen hiljaa.
Syöpä iski? Rintasyöpä? Oi oi, aivan kamalaa. Mutta päässäni mietin, että rintasyövästä paranee nykyään... valtaosa. Kokonaan. Se menee ohi. Ja tämä näppynikin katoaa. Mutta tänään tässä ja nyt. Näppy 6 -rintasyöpä 0. Tai ehkä 5 - 1. Häviää silläkin.
Entä sitten kun näppy paranee ja saan itse sen rintasyövän? Oi voi. Rintasyöpä 6 - näppy 0. Mutta jos jotain olisin oppinut, enkä vain ollut itsekkäästi näppy nenässä, niin oi voi. On se oikeasti kamalaa. Mutta ei se ole kamalaa muutakuin itselle, ystäville ja muille läheisille. Se ei kuulkaas kuulu muille. Eikä pidä loukkaantua, jos kukaan ei välitä. Yksin olet näppyinesi ja syöpinesi.
Henkilökohtainen katastrofi vs Thaimaan tsunami. 6 - 0 tai 5 -1. Niin se vain menee. Voi olla empaattinen ja sanoa tai jopa tuntea että olipa kamala asia. Mutta jokainen tuntee omat katastrofinsa itse. Ja ne iskevät kovaa. Mitä läheisemmän ihmisen katastrofista on kyse, sen enemmän empatiaa kykenee tuntemaan. On jopa oikeasti surullinen ja hädissään. Mutta ei ole normaalia ottaa kaikkien ihmisten murheita 6 - 0. Tai edes 1 - 5. Jos on omia tunteita mukana, niin vieraammankin ihmisen hätä voi tuntua tuskana. Yleensä vain jos on jotain omia muistoja mukana. Tuskaa joka heijastuu omista kokemuksista tai muistoista.
Joten näppy tai syöpä. Lopussa kuolema voittaa 6 - 0. Kannattaa pyrkiä onnelliseen elämään. Onnellinen elämä kantaa kurjuuksien yli. Ja onnellisessa elämässä rittää kun kertoo olevansa pahoillaan. Ei pidä kantaa syyllisyyttä siitä, että keskittyy omaan elämäänsä. Eikä ota toisten murheita kantaakseen. Empatian pitää riittää.
Ryve minkä ryvet. Muttä älä yritä tehdä siitä kollektiivista kokemusta. Se ei ole väylä toipumiseen, vellominen missä nyt haluatkin oleskella. Sure, kauhistu, ala vaikka kirkumaan... kaikesta toipuu aikanaan. Aika riippuu omasta asenteesta ja siitä mitä tekee toipumisen eteen. Tai sitten voi myös kuolla. Käy miten käy, niin suunta on eteenpäin.
Minun mielestäni. Entä sinun?
Lisäys: Onneksi on Ystävä. Ystävän kanssa keskustellessa ymmärsin, että nyt on liikaa käsiä ojossa toivomassa empatiaa ja jotakin. Jotakin mitä minulla ei ole. Olen aidosti surullinen kun olen, empaattinen kun tarvitaan ja olkapää johon voi tukeutua. Mutta ehkä nyt on sellainen olo että ihmiset olettavat että kaikki toimii jonkin suuremman kaavan mukaisesti. Kun on tarve, niin annetaan.
Loputon kauha on lähes tyhjä. Nyt riittää kultajyviä vain lähimmille ystäville. Ihan vain tiedoksi, etten nyt (tällä kertaa) ole lähdössä pelastamaan ihan koko maailmaa.
Päivän onnen aihe: Valtteri sai kodin https://www.instagram.com/valtterithecat/?hl=fi
Kommentit
Lähetä kommentti